Huh heijaa! Pitkällisten kamppailujen jälkeen ja sääntöjen uudistumisen jälkeen ilmoitin Ruutin elämänsä toiseen tokokokeeseen.
Tiesin että se on kesken, vieläkin. Ollaan käyty 2009 kerran kokeessa ja sen jälkeen ollaan kisattu aksassa ittemme kolmosiin. Sit tuli pennut ja pentujen jälkeen ei enää palauduttukaan aksan pariin vaan alettiin tiiviimmin treenaamaan tätä meidän "eläkelajia".
Pikkuhiljaa se seuraamismörkökin on siitä pienentynyt ja nyt kun kokeesta lähti elokuussa alokkaasta se toinen seuraaminen pois niin johan elämä alkoi hymyillä :D Ennen koetta torstaina olin vielä vakaasti sitä mieltä että peruutan koko kokeeseen menemisen, sanoin Vellullekkin jo etten mee... Ja Jonnalle. Jonna löi mua märällä pyyhkeellä naamaan ja sain kasattua itteni - ja muistutti mua siitä, mikä siinä kokeessa on SE juttu. Käydään tsekkaamassa tän hetken koetaso, pidetään hauskaa, rakkaustokoa ja kaikkea muuta ihanaa. <3 Totesin että täytyy olla onnellinen, että mulla on noin hieno kisakaveri messissä, son terve ja elossa. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Koepaikalla mä olin yllättävän rento. Oltiin hyvissä ajoin paikalla ja kerettiin kattoon kaikki avoimen koirakot rauhassa. Siinä avon ja alon välissä tietty alko sataan ja olin varma et just meidän paikkamakuun aikana sataa ihan maahan saakka mut onneksi pikkusen rauhottu.
Uudessa paikallamakuussahan koirat käskytetään vuorotellen maahan, vasemmalta oikealle. Me oltiin numerolla 4. Ollaan paniikkitreenattu nyt sitä "käskymaahankäskymaahan" ja koira ei saa reagoida muutako sit ko oma käsky tulee. No, Ruut vähä ylisuoritti ja silmät bluescreenissä tuijotti mua ku annoin käskyn - Tuomari sanoi "anna olla vaan" joten en antanut toista käskyä ollenkaan.
Ruu suoritti hienon avoimenluokan paikallaistumisen. Pisteitä jaellessa tuli odotetusti 0 ja seuraavan koiran kohdalla tuomari sanoi "joo, siksi sanoin että anna olla vaan kun koiras meni maahan..." WTF?! Naapurin koira meni mun käskystä maahan ja tuomari sano SILLE et anna olla vaan, EI MULLE.
Nyt... öö... Mitä? Aika monta koetta takana eikä tuomareilla oo koskaan ollut tapana huudella jos kisaajat haluaa nollata omat liikkeensä, kukaan ei oo koskaan kesken kaiken alkanut huutelemaan kesken liikkeen mitään lisäohjeita suorittamiseen. MITÄVV........
Joo. Pääsin siitä yli vaikka kyllä, vitutti, lujaa. Ehkä lähinnä eniten sen takia että minähän sen sössin kuuntelemalla tuomaria.
Pari puhelua, pari paniikkiviestiä ja pari rumaa mulkasua Suuroselle ja sit mä olin ihan rela. :D (Voi kauhiaa, kauankohan tuo mun kepo kestää mukana ku oon tämmönen paskapää...), Vels anto ihanasti mulle omaa tilaa siinä vaiheessa ko se näki, et nyt keittää. Mulle muistuteltiin myös et ollaan tekees rakkaustokoa ja se paikallamakuu meni jo joten <3 Pakka kasaan ja kehään!
Seuraamisesta 7. Aloitti ihan pirun hienosti hitaassa käynnissä. Käännökset löysiä oik ja vas, tk ok, juoksu ok ja yks pa jäi tekemättä. Kaikkineen kuitenkin fiilikseen tyytyväinen.
Liikkeestä maahanmeno 9. Hidas pa, muuten oikein napakka ja hyvä <3
Luoksetulo 10. Mari osaa <3
Noutoesineen pito: 9. Omg, tää meni paljon paremmin ko osasin ikinä haaveilla. <3 Hyvä Marikoira!!
Kaukot: 0. Kolme käskyä maahan ja kolme käskyä istumaan eikä vieläkää noussu :D "ku kerran menin maahan niin emmä enää nouse.
Hyppy: 10. Pätskä. <3
Kokonaisvaikutus: 8.
123pistettä ja ALO3.
Ku lähdettiin ajeleen kotia niin ensimmäisenä fiiliksenä tais olla se vanha "en kisaa enää koska...". Ihme vaikutus tolla mun super-kepolla :) Pohdittiin ja mietittiin ja fiilisteltiin entisiä kisakuvioita ja fiiliksiä ja kotiin päästessä olin taas sitä mieltä, että mulla on hieno koira, siinä on paljon vahvuuksia ja mulla on KIVAA sen kanssa. Se oli koepaikalla rento ja kotiin päästessä ihan yhtä rento eikä keränny itteensä mun jännityksestä yhtään mitään paskaa (hmm, toisinku mun ensimmäinen tokokoira.) (omg! puhunko mä Ruutista tokokoirana?!)
En saa nyt jäsennettyä näitä juttujani mitenkään järkevästi, on niin paljon muka sanottavaa tästä kisaamisesta. Mulla on ollut koulun jälkeen monen, monen vuoden tokokrapula ja koekrapula. Teineihin istutetaan ajatus että ainoastaan täydellinen on tarpeeksi hyvä ja vaikka olisi täydellinen ei siltikään kelpaa ja aina, mitä ikinä teetkin on väärin, huonosti tai sitten seuraaminen vaan on liian tiivis, silloinkin vaikka koiran suoritus todellakin oli täydellinen. Tsemppiä ei paljoa näkynyt ja ainoastaan tuloksilla oli merkitystä, mitään arvoa ei annettu sille että koira on innokas, tekee mielellään eikä näytä piestyltä kujarakilta. Jos se näytti piestyltä mutta teki teknisesti kivasti oli parempi mitä se iloinen ja reipas tokoilija.
Oli katastrofi, kun Tuisku sai tokan kokeen toisesta seuraamisesta VAAN ysin. Toisesta seuraamisesta tuomari kysyi hapannaamateiniltä, mitä antaisin pisteeksi ja totestin "en mitään". Tuomari naurahti ja heilautti kymppiä. Teki mieli repiä siltä pää irti. Pisteitä irtosi päälle 180 ja olin valmis lopettamaan tokoilun koska "ollaan niin paskoja kun ei vieläkään saatu täysiä pisteitä".
Missä mentiin vikaan?
Seuraava koe oli viikon päästä. Vieras kenttä, junamatka. Paska seuraaminen, paskaa paskaa. Kakkostulos ja kotia. Koira oli NIIN paineessa, ettei mitään rajaa. Mä itseasiassa suuresti ihmettelen että tuo aikuisena mulle tullut, entinen tarhakoira joka mulle tullessaan osasi nimensä pystyi 3 vuotiaana aloittamaan kisaamisen tokossa, pystyi tuon kolmen viikon ja kolmen kokeen aikana pitämään päänsä jotenkin kasassa.
Siitä se alamäki sitten alkoi. Treenit onnistui mutta pelkkä kisakirjan pakkaaminen laukkuun sai koiran semmoseen tilaan että... Mä metsästin sille sitä TK1sta, voittoa, kunniapalkintoja, kunniaa ja glooriaa. Treenasin ainoastaan saadakseni niitä hyviä ykkösiä. HYVIÄ ykkösiä eikä mitään tommosia paskoja 180pisteen ykkösiä. Viimenen ykkönen saatiin syksyllä ja siitä taas samalal höyryllä ja yhtä paskalla fiiliksellä rämmittiin ne avoimen ykkösetkin ja saatiin TK2.
Mä olin ihan sokea. Tulokset merkkaa, ei muut. Ja se, joka tästä kärsi eniten en todellakaan ollut minä tai muut ympärillä pyörivät ihmiset. Tästä kärsi vaan ja ainoastaan Tuisku, mun ensimmäinen oma koira, mun paras opiskelukaveri, mun tuki ja turva, mun kaikki. Tuisku joutui maksamaan tuosta maniasta ihan liian kovan hinnan.
Tuiskun sairastumisen jälkeen oon miettinyt, olisiko se sairastunut koskaan jos en olisi prässänny sitä noin julmasti? Jos se olis saanut elää ihan normaalia elämää, olisko se sairastunut addisoniin koskaan? Vasta addisonin ja eläköitymisen jälkeen oon vasta kunnolla herännyt tähän.
Ruutin kanssa en tee perkele tota virhettä. Mä haluan kisata koirieni kanssa jatkossakin mutta - mikä se perimmäinen syy siihen on?
No, jos mä treenaan niin kyllä, haluan mä kisata ja saada koirilleni tuloksia. Suurin motivaatio on oppia itse erilaisten koirien kouluttamisesta, nähdä treenin tulokset ja sitten käydä kisoissa tsekkaamassa - hyvä fiilis on se, mitä tavoitellaan. Jos hyvän fiiliksen siivellä saadaan vielä tulos niin hyvä. Oon ylpeä nimenomaan itestäni, millä fiiliksellä sain vedettyä Ruutin kanssa tuon kokeen. Mari oli onnellinen, rento ja sen häntä heilu. Jokaisen liikkeen jälkeen se katto mua "mitä me sitte tehdään?" eikä niinku Tuisku (raukka) "koska mä pääsen pois täältä?"
On rikkaus, että mulle on sattunut noin erityyppisiä ohjattavia. Tuisku on ihan maanisuuteen asti tekevä, aina valmis treenaamaan. Ruuti on ehdottomasti iloisin ja hölmöin tyyppi, joka tekee jos 101 % tietää mitä siltä halutaan. Varma on ahne, oman etunsa röyhkeä tavoittelija, Narttu isolla ännällä, röyhkeydestä huolimatta pieni ja sievä joka tietää mistä naruista vedellä ;) ja sitten on Mets eli Riiva - yhtä iloinen mitä äitinsä, yhtä vilkas mitä isänsä. En oikein sanoin osaa kuvailla sitä fiilistä mitä mulla tulee, kun saan tehdä sen kanssa hommia. Se tuntuu sellaselta "ai, tällästäkö tää VOI olla?" ja oon kokoajan varma, et pilaan sen jollain tavalla jossain vaiheessa jollain.
Toivottavasti joku tajus mun pointin. Nauttikaa koirienne kanssa kisaamisesta ja treenaamisesta. Siinä vaiheessa kun pelkästään tulokset on mielessä ja muu unohtuu, kannattaa palata maaliin rosvosektorin kautta ja aloittaa uudestaan.
Toivottavasti jätätte rosvosektorille ne huonot asiat ja pidätte ne hyvät mukana.
 |
| Onko mikään tärkeämpää? Ei. <3 Rakkaus. Kuva Jonna Löytynoja. |
